Ruotsin-laivalla vauvan kanssa

Meillä ulkomaanmatkailu lapsen kanssa aloitettiin helposti ja edullisesti Tukholman-risteilyn merkeissä vauvan ollessa n. 8 kk ikäinen. Vielä emme halunneet lähteä mihinkään lentomatkan päähän, joten tämä oli kiva tapa vähän kokeilla matkailua vauvan tahtiin kotimaan rajojen ulkopuolella.

Matkasimme Tukholmaan Viking Gabriella-paatilla, ja hytiksi olimme valinneet LXA-hytin. Vaikka hytti oli vähän perushyttejä kalliimpi, osoittautui se loistovalinnaksi muksun kanssa! Lattiapinta-alaa oli reilusti, joten konttaileva vauva pääsi rauhassa purkamaan energiaansa oman hytin lattialla. Keulassa olevan hytin isohkosta ikkunasta ihailimme saaristomaisemia koko rahan edestä. Hytin varustukseen kuului jääkaappi, jossa vauvan ruoat säilyivät hyvin. Nukuimme kaikki yhdessä parisängyssä, johon pyysimme vielä hyttiemännältä lisäturvaksi irtolaidan. Saatavilla olisi ollut myös pieniä matkasänkyjä (alle kymmenkiloiselle), mutta vauvamme nukkuu yhä vieressämme ja sitä paitsi ylittää jo painorajankin. Hytin eteinen oli sen verran tilava, että siihen mahtuivat isot Teutonian rattaat hyvin tukkimatta koko sisääntuloa. Laivalla olisi muutenkin ihan kelvollisesti voinut liikkua rattaiden kanssa, mutta me kuljimme sisätiloissa kuitenkin vielä näppärämmin kantorepun kanssa.

Laivalla on lapsille leikkihuone, joka näytti olevan leikki-ikäisten kovassa käytössä. Leikkihuoneen yhteydessä oli hoitohuone, jossa olisi ilmeisesti ollut vaipanvaihtopiste ja mikro ruoan lämmitystä varten. Huoneessa emme edes käyneet, sillä sinne olisi joka käyntikerralla pitänyt hakea erikseen infosta avain. Miksiköhän? Eikö perheille, jotka matkustavat vaikkapa alle kouluikäisen kanssa voisi antaa koko matkan ajaksi avainta huoneeseen? Ei kuulosta kivalta lähteä jonottamaan infoon esim. illalla iltapuuron lämmittämisen vuoksi. Jonossa seisominen saatiin kuitenkin ohitettua, sillä myös laivan ravintoloissa oli mikrot. Kävimme siis lämmittämässä lapsen sapuskat 9. kerroksen kahvilassa, joka olikin lyhyen matkan päässä hytistämme.

Laivalla ruokailu pikkulapsen kanssa sujui helposti. Me aikuiset kävimme syömässä buffet-illallisen ja meriaamiaisen, ja perheen pienin viihtyi ravintolassa ennennäkemättömän hyvin! Oli ilmeisesti vauvankin kiva katsella ikkunasta vaihtuvia maisemia ja muita ravintolassa olevia ihmisiä, lapsia varsinkin. Emme olleet ainoa porukka syömässä, jonka jälkikasvu nakerteli maissinaksuja aikuisten tankatessa ruokaa useita lautasellisia. Myös syöttötuoleja buffet-ravintolassa oli reilusti.

Meidän reissumme sattui olemaan rauhallisena ajankohtana, arkipäivänä koulujen alkamisen jälkeen. Laiva ei ollut täynnä, ja matkustajat olivat suurelta osin samanlaisia kokoonpanoja kuin mekin (isovanhempia, vanhempia ja pikkulapsia). Meno oli siis rauhallista, yöllä ei ollut mitään häiriöitä hyttikäytävällä ja muutenkin kaikkialle mahtui hyvin. Laivan henkilökunta oli todella lapsiystävällistä oikeastaan kaikkialla muualla paitsi infopisteessä siinä kerran asioidessamme.

Päivä Tukholmassa sujui mukavasti, ja lapsiystävällisessä kaupungissa vauvan hoitoimenpiteet sai tehtyä ilman ongelmia. Ruotsi tuntuu olevan myös silminnähden imetysmyönteisempi maa kuin Suomi; imettäviä äitejä näki paljon (mutta yhtään tuttipulloa sen sijaan en nähnyt!), ja imetystä varten oli tavarataloissa myös viihtyisiä ja rauhallisia tiloja.

Vaikka aiemmin ei olisi laivamatkailusta niin välittänytkään, tämä osoittautui hauskaksi ja lapsiystävälliseksi tavaksi piipahtaa Tukholmassa. Pienenkin vauvan kanssa reissu menee mukavasti, kun oman hytin rauha on koko ajan lyhyen kävelymatkan päässä. Suurin miinus on itse laivaan meno ja laivasta palaaminen, terminaalin tungoksessa pyöriminen ja paluuruuhka kun ovat aina yhtä tympeitä kokemuksia. Onneksi nyt emme olleet ruuhka-aikaan liikkeellä, joten näistäkin hetkistä selvittiin kohtalaisen nopeasti.

Vauva, ikiliikkuja

Blogi on ollut useamman kuukauden kesätauolla. Syynä on ollut kirjoittajan laiskuus ja liikkumaan oppinut vauva. Voi, miksi en älynnyt tarpeeksi nauttia niistä hetkistä, kun muksu ei vielä osannut vipeltää eteenpäin!

Vähän vajaa 6 kk iässä se alkoi. Salaperäisesti pikku tyllerö alkoi löytyä hieman eri paikasta kuin mihin hänet oli laskenut. Liikkuminen alkoi selvästi kiinnostaa vauvaa aivan mahdottomasti, hän räpiköi paikallaan ja nytkytteli pikku raajojaan päästen pieniä tuuskahduksia eteenpäin. Lopulta tapahtui se ihan ensimmäinen oikea ryömintä: tarmokas eteneminen kohti houkuttelevasti hurisevaa läppäriä.

Sen jälkeen elämään on tullut uusi haaste: jatkuva vahtiminen. Ensin madon vauhtia edennyt neiti ei vaatinut ihan taukoamatonta silmällä pitämistä, mutta vähitellen vauhti ja vaarat kasvoivat, ja menosta tuli hillitöntä kohellusta.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun alettiin opetella seisomaan nousua tukea vasten, oli elämä turhankin jännittävää. Vauvelia olisi pitänyt vahtia aivan vieressä joka ikinen sekunti, jotta kolhuilta olisi vältytty. Sehän ei tietenkään ollut mahdollista, kun välillä oli laitettava ruokaa, käytävä vessassa tai siivottava. Apua sitä muksahtelun määrää! Ihmeen kestäviä tuntuvat nämä pienet onneksi olevan.

Kaamein kausi oli n. 2 viikon jakso, jolloin vauva jo reippaasti nousi pystyyn, muttei osannut laskeutua alas eikä myöskään ehtinyt huhuilla aikuisia alastuloa avittamaan. Kun sekunniksi selkänsä käänsi, saattoi hyvinkin kuulua kops ja byääh.

Neidin valtaa aina myös tietty levottomuus, kun hän on opettelemassa uutta taitoa. Hän treenaa riivatusti siihen saakka, kunnes taito on hallussa, ja on muutenkin kärttyisä. Hänen Duracell-luonteensa on näinä kausina melkoisen, hmm, hyper.

Nyt tuo rakas vauhtipakkauksemme on 9 kk vanha, ja taas on treenikausi menossa. Hän konttaa aivan mieletöntä vauhtia (lempileikki on kontata yhdessä jonkun aikuisen kanssa räkäisesti nauraen - arvaatte varmaan, kuka on nopein!), ja uusin oivallus on, miten jyrkkiä mökkirappusia kiivetään näpsäkästi ylöspäin. Ihan ensimmäiset kerrat on seisty muutama sekunti ilman tukea.

Näin siitä pienestä unisilmäisestä omassa vauvamaailmassaan elävästä vastasyntyneestä on tullut iso, vauhdikas ja äänekäs, leikkivä ja kommunikoiva tyyppi. Vauvavuotta on enää alle 3/4 jäljellä, ja täytyy myöntää, että kyllähän hän on päivä päivältä vähemmän vauvamainen. Yhtä aikaa innostunein ja haikein mielin käymme kohti ensimmäistä syntymäpäivää, minä ja (silti vielä niin pieni) rakas vauvani.

Retki Mustilan arboretumiin

Perheemme vietti juhannuksen Helsingissä, mutta teimme kuitenkin yhden päiväretken maalaismaisempiin maisemiin Elimäelle Mustilan arboretumiin. Kyseinen paikka on Suomen vanhin ja suurin arboretum eli puulajipuisto. Se on perustettu jo yli 100 vuotta sitten, vuonna 1902, joten tässä ajassa on lajisto ehtinyt kasvaa mahtavan kokoiseksi. Mustilassa on myös taimitarha sekä viinimyymälä, mutta nämä olivat juhannuksen aikaan kiinni, joten valitettavsti emme päässeet näissä vierailemaan.

Puulajipuisto on tosi kiva retkikohde lapsiperheelle. Ajomatka oli Helsingistä yllättävänkin lyhyt, vain n. tunnin (tosin meidän matkaamme lyhentää se, että lähdimme suoraan täältä kaupungin itälaidalta). Matkan varrella on kiva pysähtyä kauniissa kesäisessä Porvoossa ja käydä vaikka hakemassa matkaherkkuja Brunbergin tehtaanmyymälästä.

Itse puisto on kuin tavallista satumaisempi metsä, jossa risteilee paljon helppokulkuisia polkuja. Useimmat varmaan menevät Mustilaan katsomaan alppiruusuja, jotka olivatkin näkemisen arvoisia. Paras kukinta-aika oli jo auttamatta ohi kuuman alkukesän vuoksi, mutta ilman kukkiakin alppiruusumetsikkö oli kuin satukirjasta. Lämpimänä päivänä tuli ihan sellainen olo, kuin olisi ollut jossain trooppisemmassakin kohteessa kuin Kouvolan lähellä!

Me olimme varustautuneet reissuun sekä rattailla että kantorepulla, joista molemmille löytyi käyttöä. Matkarattailla ei poluilla välttämättä pärjää, mutta isoilla rattailla pääsi aivan mainiosti eteenpäin. Vauva katseli aikansa maisemia rattaista (hyttysverkko kannattaa ottaa mukaan!), ja kun ei siellä enää viihtynyt, pääsi hän kantorepun kyytiin. Vauvastakin näytti olevan kiva ihmetellä rehevän vihreää maisemaa, mutta varmasti vielä hauskempaa täällä on jo hieman isompien lasten kanssa. Puulajipuisto olisi varmasti mainio paikka erilaisille seikkailuleikeille. Toki kun kyseessä on kasvitieteellinen puisto, ei metsässä voi rymytä ihan samaan malliin kuin tavismetsissä.

Huoltotilat eivät arboretumissa olleet ehkä kaikkein lapsiystävällisimmät, ainakaan minä en löytänyt erillistä lastenhoitotilaa. Samoin julkiset vessat olivat ulkorakennuksessa olevat puuceet, joten vaipanvaihdot kannattaa hoitaa mieluummin vaikka pihalla. Enpä muuten muista ennen käyneeni julkisessa vessassa, jossa vain yhdessä kolmesta kopista oli ovi! Iik. En kerrassaan keksi, miksi tällainen ratkaisu on tehty, mutta muuten puucee oli kyllä siisti ja ihan miellyttävä (kun valitsi sen ovellisen kopin), ja ulkona oli kunnollinen käsienpesupaikka saippuoineen ja papereineen.

Kävelyretken jälkeen vietimme vielä piknikhetken Mustilassa. Ulkona ruoka maistui ihanalta, termoskahvi piristi ja vauvakin tykkäsi köllötellä ulkona ja tutkailla nurmikkoa. Kiva kohde luonnosta tykkääville! Tänne mennään luultavasti toistekin, esim. syksyllä puisto voisi olla kaunis ja rauhoittava reissukohde.

Onni on kunnon keittiövehkeet

Vanha sauvasekoittimemme sanoi sopimuksen irti, ja oli aika ostaa uusi. Edellinen oli n. 15 vuotta vanha jostain postimyyntifirmasta tilaajalahjana saatu härveli, joka kuitenkin urheasti oli palvellut kaikki nämä vuodet. Nyt kun sauvasekoittimen käyttö on noussut vauvanruoan valmistamisen jälkeen uusiin sfääreihin, päätimme panostaa uuteen hiukan enemmän. Kukkaroa hieman kirpaisi, kun kotiin lähti Bamix-sauvasekoitin, mutta oi, miten ihanaa soseuttaminen onkaan ollut Bamixin saavuttua keittiöömme! Samoin perheemme tavoitteena on ollut luopua turhista hankinnoista ja ostaa vain kestävää, laadukasta tavaraa. Bamix on tehty Sveitsissä ja sillä on 25 vuoden takuu. Nämä vehkeet kuulemma kestävät äidiltä tyttärelle, joten ehkä Typy sitten joskus opiskelijakämpässään pyöräyttää tällä aamusmoothiensa. :)

Aiemmin käyttämäni tavissauvasekoittimet pitävät niin kauheaa mökää, ettei niitä ole viitsinyt vauvan päiväunien aikaan, tai edes kerrostalossa kovin aikaisin/myöhään käyttää. Siksi olinkin ihan hämmästynyt, kun ekan kerran surauttelin Bamixilla. Se on oikeasti tosi hiljainen.

Laitteemme mukana tuli kolme erilaista terää sekä mylly tehoterällä. Viimeksi mainittua pidin kaupassa vähän turhakkeena, jolla tuskin olisi meillä käyttöä, mutta siitä onkin tullut suorastaan suosikkini. Myllyllä voi jauhaa esim. viljaa, raakaa lihaa, pähkinöitä ja muuta vähän enemmän tehoa tarvitsevaa ja ilman kantta ympäriinsä sinkoilevaa tavaraa. Minä olen mm. jauhanut kaurahiutaleista vauvan ensipuuroon sopivaa hienoa kaurajauhetta.

Step 1. Kippaa kaurahiutaleet myllyyn.

Step 2. Kansi kiinni ja Bamix päälle.

Step 3. Parinkymmenen sekunnin huristelun jälkeen hiutaleet ovat hienontuneet.

Myllyyn mahtu parisen desiä tavaraa, ja se on ihanan pieni. Inhoan isoja klohmoja keittiölaitteita, jotka painavat paljon eivätkä mahdu mihinkään. Bamixin mylly on ihan mini, suurinpiirtein murokulhon kokoinen lisäosa. Se on myös hitsin heppo puhdistaa, koska siinä on yksinkertaisesti vain tuo kulho, kansi ja terä.

Tämän jälkeen en enää murenna esim. pähkinöitä leikkuulaudan päällä veitsellä (= pähkinöitä löytyy vielä ensi juhannuksenakin lattianraoista) tai hienonna torttupohjaan tulevia keksejä muovipussin sisällä kaulimella (= muovipussi menee rikki ja pohjan mausteena on hieman muovihitusia.. niin, ja keksinmuruja löytyy vielä ensi juhannuksenakin lattianraoista).

Ps. Kaikesta ylistyksestä huolimatta en saa provikkaa Bamixilta tästä tekstistä. :)

Vauvanruokahämmennys

Vauvan kiinteiden ruokien aloittamisessa on muutama ensikertalaisäitiä kummasti hämmentävä seikka.

Ensinnäkin, suositus on täysimettää puolen vuoden ikään asti. Kuitenkin samat viranomaislähteet myös ohjeistavat, että viimeistään puolen vuoden iässä lapsi jo kovasti tarvitsee lisäravintoa taatakseen normaalin kasvun ja kehityksen. Mikä se on se maaginen hetki, kun ravinnontarve yhtäkkiä huimasti kasvaa? Sitten toisaalla väitetään, että kyllä maito on vauvan pääasiallinen ravinnonlähde koko ensimmäisen ikävuoden ajan, kun taas toisaalla toitotetaan jo parin viikon kiinteiden maistelun jälkeen, että kyllä tuon imetyksen pitäisi jo olla ratkaisevasti vähentynyt. Myös imetysmyönteinen neuvolantäti yhtäkkiä 6 kk tarkastuksessa on sitä mieltä, että nyt äkkiä viljat ja lihat kuvioihin, vaikka kuukausi takaperin hän oli sitä mieltä, että todella hissun kissun voi edetä (varsinkin, kun muksu on kasvanut tasaisesti koko ajan pelkällä maidolla). Meillä tehtiin näin: kiinteät aloitettiin, kun vauva näytti olevan siihen valmis. Toisin sanoen hän seurasi herkeämättä meidän vanhempien syömistä ja yritti tarrata niin ruokiin kuin ruokailuvälineisiinkin. Tämä tapahtui n. 5,5 kk iässä, ja tuntui olleen meille sopiva aika. Ruokailu on ollut ensilusikallisesta asti syömistä, ei vain soseen kippaamista toisen kurkkuun.

Toinen hämmennys on ohje antaa uusia makuja todella hitaasti, n. 5-7 päivää uutta ruoka-ainetta kerrallaan. Aluksi joo tottakai, mutta tämä tuntuu melkoiselta junnaamiselta, jos ei ole mitään erityistä syytä epäillä vauvalla moninaisia ruoka-aineallergioita. Käsittääkseni kaupan valmiita vauvanruokia pidetään ihan ravitsemuksellisesti hyvinä ja niin pois päin, mutta miten tämä ohjeistus suhtautuu niihin? Aika harvassa valmissoseessa on oikeasti yhtä tai kahta raaka-ainetta. Jo 4 kk ikäisille on soseita, joissa on kohtalaisen pitkä valmistusaineluettelo. Ohjeiden mukaanhan ne siis soveltuisivat vasta lähempänä taaperoikää. Meillä tehtiin näin: aluksi annettiin uusia ruokia 5 vrk ajan, mutta koska mistään ei ole tullut mitään ei-toivottuja reaktioita, vauhtia on nyt lisätty. Tällä hetkellä maistellaan uutta ruoka-ainetta pari päivää kerrallaan. Pääasiassa vauvamme syö kotiruokaa, mutta esim. jotkut hedelmäsoseet on näppärämpi ostaa valmiina, ja haluamme vauvan tottuvan myös purkkiruokaan esim. matkaruokailun helpottamiseksi.

Öö, kuitenkin tulee sellainen olo, että kuka nuo viralliset ohjeet laatii ja millä perustein? Voisiko ohjeita kenties suoraviivaistaa siten, että typerät päällekkäisyydet poistuisivat? Toki vauvan ruokintaa ei voi hoitaa minkään tee se näin -ohjeen mukaan, mutta miksi edes antaa noin jyrkkiä suosituksia, jos ne eivät oikein kohtaa käytännön elämän kanssa?

3 vinkkiä onnistuneeseen julki-imetykseen

Kuva: Boobdesign.com

Julki-imetys herättää välillä voimakastakin keskustelua. Olen imettänyt vauvaani kaikkialla, missä olen liikkunutkaan, ja pidän sitä niin selvänä vauvan ja äidin oikeutena, että asiaa on minusta turha ruveta edes sen kummemmin perustelemaan. Nämä rinnastukset vessa-asioiden hoitamiseen ja patistukset vessanpöntöllä imettämiseen ovat ihan ala-arvoisia, kysehän on kuitenkin pienen lapsen ruokailusta eikä mistään sukuelinten heiluttelusta julkisella paikalla ihan vain huvin vuoksi. Koska kuitenkin tuoretta äitiä saattaa julki-imettäminen hieman aluksi jännittää, tässä omat vinkkini onnistuneeseen, mukavaan ja yksityiseen imettämiseen julkisilla paikoilla.

1. Harjoittele imetystä. Kokeile kotona eri imetysasentoja ja erilaisia tuoleja. Kotisohvalla imetys voi olla paljon helpompaa kuin pienellä kiikkerällä kahvilatuolilla. Kotiharjoitusten jälkeen voi olla mukava kokeilla imettää kavereiden luona ja vaikka jossain superepämuodollisessa ja lapsiystävällisessä paikassa ennen pidempiä kaupunkiretkiä. Harjoittelupaikkana esim. Ikea toimii mainiosti! :)

2. Panosta imetysvaatteisiin. Tämä on ehdoton, jos haluat imetyksestä helppoa ja huomaamatonta. En missään nimessä halua, että ohikulkijat näkevät rintojani - välillä saattaa toki jotain vilahtaa, kun isompi vauva alkaa jo kuikuilla kesken ruokailun muita maisemia, mutta silloin on kyse vain sekunneista. Suosittelen erittäin lämpimästi Boobin imetysvaatteita! Itse en enää muita käytäkään. Ne ovat kalliita, mutta joka sentin arvoisia. Vaatteet ovat laadukkaita ja mukavia, ja imetysluukun saa yhdellä kädellä auki. Samoin avoin alue jää niin pieneksi, että imetystoimenpidettä ei edes näe. Näyttää siis lähinnä siltä, kuin pitäisi vain vauvaa sylissä. Kunnon imetysvaatteet peittoavat harsojen ja muiden kanssa läträämisen. Hyvä imetyspaita peittää kaikki intiimialueet niin hyvin, että erillisiä suojavarusteita ei tarvita. Tällöin imetys on minun kokemukseni mukaan vieläkin huomaamattomampaa - kyllähän olalla roikkuva harso heti viestittää, että täällä imetetään. Toki, jos imettäjällä on kiusanaan esim. suihkutissit, harso täytyy ottaa mukaan kuvioihin. Kun vaatetus on kunnossa, ei ole mitään tarvetta imettää esim. selin katse kohti seinää (tämähän taas itse asiassa kiinnittää enemmän huomiota kuin ihan normaalisti pöydän ääressä istuminen).

3. Älä ajattele, mitä muut ajattelevat. Todellisuus ei ole välttämättä sama kuin nettipalstojen räyhäkeskustelut. Puolen vuoden julki-imetystaipaleeni aikana en ole koskaan huomannut, että kukaan olisi reagoinut mitenkään imetykseeni. Ai niin, kerran vanhempi rouva huikkasi iloisesti ohi kävellesseen nauravalle, juuri imetetylle vauvalle, että kylläpä nyt on hyvä mieli kun on masu täynnä. Aina on ihmisiä, jotka eivät tykkää vauvasi ruokkimisesta, mutta niin on myös ihmisiä, jotka ylipäänsä eivät vain tykkää lapsista. Pelkkä lastenvaunujen työntäminen ruokakaupassa tai vaunujen kanssa bussiin nouseminen on saanut osakseen enemmän tympiintyneitä mulkoiluja kuin imettäminen.

Rentoja imetyshetkiä!

Mamma testaa: Teutonia Prestige -yhdistelmävaunut

Vauvan menopelien hankinta tuli ajankohtaiseksi raskauden loppusuoralla, ja kävimmekin ihmettelemässä lastenvaunuja useissa alan liikkeissä ennen ostopäätöstä. Teimme suhteellisen paljon taustatöitä vaunujen ominaisuuksia ja omia tarpeitamme selvittäessämme, mikä kannatti: omiin Teutoinioihimme en voisi olla tyytyväisempi!

Kun valitsimme rattaita, halusimme niihin seuraavia ominaisuuksia:
- yhdistelmävaunut, jotta vaihto rattaisiin hoituisi kätevästi vaunukoppaiän jälkeen
- ilmakumirenkaat, jotta kulku lähiömme lukuisilla pikkupoluilla sekä Etelä-Suomen talviolosuhteissa olisi helppoa
- kapea runko, jotta julkisiin liikennevälineisiin mahtuisi helposti
- sellaiset mitat, joilla vaunut mahtuisivat kasattuna jo hieman vanhemman henkilöautomme takakonttiin
- sopiva työntö- ja nostokorkeus pitkille vanhemmille
- heittoaisa, jotta rattaat saisi mahtumaan talomme pikkuruiseen hissiin
- valmistusmaa mielellään Euroopassa, ei siis tuontitavaraa kaukoidän halpatyömaista
- ja plussana vielä klassinen ja silmää miellyttävä ulkonäkö

Näiden kriteerien jälkeen ei montaa vaihtoehtoa jäljelle jäänyt. Valtaosa rattaista taitaa tällä hetkellä olla varustettu kääntyvillä kovilla pyörillä, useimmilla merkeillä oli se yksi malli, joista vielä löytyivät nämä vanhanajan ilmakumipyörät. Kehityssuunta on minusta vähän outo: jos ilmakumipyörälle olisi keksitty varteenotettava kilpailija, eivätkö sitten kovat pyörät olisi jo kauan sitten levinneet kaikkiin muihinkin pyörällä liikuviin härveleihin? Oman kokemukseni mukaan (vertailukohteena lähinnä omat kovapyöräiset matkarattaamme) ilmakumipyörien kevyttä rullaavuutta ja joustavaa ajotuntumaa ei mikään voita. Ja kyllähän nyt kerran pari vuodessa viitsii kumit pumpata. :) Me liikumme paljon ulkona niin asfaltilla kuin juurakkoisella pururadallakin, joten tämä on osoittautunut aivan kymppivalinnaksi. Eri asia sitten, jos vaunuja käyttää lähinnä kauppareissuilla tms. Tiivistettynä: rattaita joissa on isot ei-kääntyvät pyörät on helppo työntää (onnistuu vaikka yhdellä sormella, kokeiltu on) mutta raskaampi kääntää, kun taas kääntyväpyöräisiä on helppo kääntää mutta raskaampi työntää. Isot vaunut siis sopivat taatusti muuallekin kuin maaseudulle.

Vaunut ovat toimineet meillä aivan moitteettomasti. Kova kantokoppa oli pienelle vauvalle ihanan suojaisa ja talvella myös lämmin. Hyvän jousituksen ansiosta vastasyntynyttäkin uskalsi huoletta puskea läpi kaameiden jääsohjokerrosten viime talven hyytävissä keleissä, samoin se on pelastanut monet herkästi heräävän ja hankalasti nukutettavan vauvan päiväunet. Olemme ihan vasta siirtyneet käyttämään ratasosaa, kun vauva haluaa jo nähdä enemmän ympärilleen, ja kantokoppa alkoi käydä ahtaaksi (vauva on nyt n. 68 cm pitkä). Sen istumaominaisuuksista on vielä vaikea sanoa mitään, mutta helposti säädettävän selkänojan ansiosta ratasosa menee hienosti lapselle, joka ei vielä osaa kunnolla istua.

Teutonian vaunuissa tykkään siitä, että värivalikoimassa on aivan yksivärisiä vaunuja, kuten nämä meidän navy-siniset rattaamme (kuvissa väri näyttää vähän harmaalta, oikeasti siis oikein klassisen perussininen). Esim. Emmaljungissa on usein yhdistetty eri kankaita ja tereitä, mutta nämä täysin yksiväriset miellyttävät minua enemmän, ja uskoakseni näyttävät freesimmältä pidempään.

Ensimmäisen puolen vuoden käytön jälkeen vaunuissa ei ole ilmennyt mitään vikoja. Kankaat ovat helppohoitoiset ja näyttävät ihan iskemättömiltä, ainoastaan renkaissa ja tavarakorissa on melkoiset raparoiskeet kevätsäiden jäljiltä. Näistä vaunuista ei siis juuri miinuspuolia löydy, ja voin lämpimästi suositella niitä. Nämä ovat loistava valinta perheeseen, jossa liikutaan paljon ulkona kelillä kuin kelillä.

Teutonia Prestige 2012 -yhdistelmävaunujen plussat ja miinukset
+ äärimmäisen hyvin rullaavat ja hyvin jousitetut vaunut joka maastoon
+ silti näppärä koko, kapea runko mahtuu hyvin esim. bussiin tai pieneen hissiin
+ tehty Saksassa, vaunut näyttävät ja tuntuvat laadukkailta ja viimeistellyiltä, ja ovat pärjänneet hyvin turvallisuustesteissä
+ kätevä heittoaisa
+ paljon lisävarusteita saatavilla

- vaunut ova painavat - ei haittaa työntäessä (päinvastoin, paino tuo kaivattua tukevuutta), mutta autoon pakatessa kilot kyllä huomaa
- mukana tullut muovinen sadesuoja aika heppoinen, kannattaa hankkia sateenvarjokankainen erillinen suoja
- hinta on suolainen; vaunut, kova kantokoppa ja erillinen sadesuoja maksoivat n. 1200 e

Äidinrakkautta

Äidinrakkaus tuntuu kasvavan joka päivä, kun pikkutyyppiä oppii tuntemaan enemmän ja hänen kasvamistaan saa katsoa lähietäisyydeltä. Hellyydentunteita tupsahtelee ihan omituisina hetkinä, esimerkiksi kun puhdistaa porkkanasoseesta tuhriintunutta pientä naamaa ja vauva vääntää suunsa mutruun ihan kuin vastasyntyneenä. Tai kun hän herää aamulla höperösti hymyillen ja ohimokiharat pörrössä näyttäen ihan Ruotsin kuninkaalta (ja vauvamme sentään on tyttö). Tai kun hän ryömii ensimmäisen kerran ihan oikeasti, koska halu maistaa läppärinkulmaa käy ylitsepääsemättömän suureksi.

Voi vauva minkä teit, tästä äidistä on tullut ihan pehmo!

(Näissä tunnelmissa en voinut vastustaa kuvassa näkyvää Lindexiltä löytynyttä t-paitaa, jossa äitikirahvi katsoo hellän rakastavasti kieli pitkällä olevaa pikkukirahviaan.)

Vaahteramäen Eemelin synttäriherkut

 

Vaahteramäen Eemeli viettää tänä vuonna 50-vuotisjuhliaan, ja tästä syystä Oi mutsi mutsi -blogissa julkistettiin hauska juhlaleivontakilpailu. Pakkohan sitä oli mukaan lähteä, kun kerran on aihetta juhlaan ja herkutteluun.

Viivästynyt keittiöremontti meinasi romuttaa leipomishaaveet, mutta näin viime hetkellä ehdin kuitenkin toteuttaa oman kilpailuehdotukseni sekä samalla testata uuden keittiön toimivuutta (hyvin toimi). Minulla oli selkeä ajatus leivonnaiseni luonteesta: halusin jotain sellaista, mitä Eemelikin olisi voinut syödä, ja joka sopisi koko perheen kesäiseksi herkuksi. Siis jotain helppoa, rustiikkia ja hiukan vanhanaikaistakin, silti takuulla herkullista ja kaikille maistuvaa.Täten siis esittelen Eemelin kesäiset juhlapannarit!

Pannukakuthan ovat suorastaan ruotsalaista perinneruokaa, ja tällä kertaa valitsin pannaripohjaksi hieman tavisversiota maukkaamman ja muhevamman Ahvenanmaan pannukakun. Itse keitelty sitruunainen omenahillo taas tuo pannareihin ihanaa kesäpuutarhan makua. Hilloja on superhelppo ja nopea tehdä itse, ja niiden maku on aivan toista luokkaa kuin kaupan peruspurkkihilloissa. Pannaripohjan kardemumma, omenan hedelmäisyys ja kirpeä sitruuna maistuvat ihanilta yhdessä. Tottakai koko komeuden kruunaa perinteinen kermavaahto.

Eemelin kesäiset juhlapannarit
(Ohjeesta tulee uunipannullinen pannaria sekä tosi reilu satsi hilloa)  

Pannukakkupohja (pohjan lähteenä Kotiruoka-keittiokirja):
Mannapuuro:
- 5 dl maitoa
- 3/4 dl mannasuurimoita
Jäähtyneeseen puuroon lisäksi:
- 4 munaa
- 1 dl sokeria
- 1/2 l maitoa
- 2 dl vehnäjauhoja
- 1 tl kardemummaa

Sitruunainen omenahillo:
-n. puoli kiloa kirpeitä omenoita kuorittuna ja pienehköiksi paloiksi pilkottuna (n. 2 tosi isoa omppua tai 3-4 pienempää)
- 1/2 sitruunan mehu ja kuori
- 2 dl hillosokeria

Annosten viimeistelyyn:
- kermavaahtoa
- sitruunankuorisuikaleita

Valmista ensin sitruunainen omenahillo, jotta se ehtii jäähtyä ja hyytyä sopivan hillomaiseen olomuotoon ennen tarjoilua. Kuori ja pilko omenat, nakkaa ne kattilaan pienen vesitilkan (n. pari rkl) ja sitruunamehun sekä raastetun kuoren kanssa. Kuumenna neste kiehuvaksi ja lisää hillosokeri. Anna porista miedolla lämmöllä n. 10 minuuttia, kunnes omenat ovat pehmeitä, mutta palat ovat kuitenkin vielä tunnistettavissa. Anna jäähtyä. (Jos hillo ei tule syötyä jokusen päivän sisällä, voit myös säilöä sen puhtaisiin kuumennettuihin tölkkeihin.)

Valmista pannukakku. Keitä ensin mannapuuro maidosta ja mannasuurimoista (anna hautua suurimopakkauksen ohjeen mukaan, n. 10 min). Anna puuron jäähtyä n. huoneenlämpöiseksi. Vaahdota munat ja sokeri, ja lisää mukaan kaikki loput aineet sekä jäähtynyt puuro. Tässä vaiheessa voi taikinaa kevyesti sekoittaa vispilällä, jotta seoksesta tulee tasaista. Kaada taikina joko uunipellille leivinpaperin päälle tai pienempiin annosvuokiin. Kuvien pikkupannarit on paistettu silikonisissa pienissä leivosmuoteissa. Taikina ei tosin meinannut niistä irrota, joten suosittelen paistamaan ihan perinteisesti pellin päällä ja leikkaamaan annospalat vaikka piparimuoteilla.

Kasaa haluamasi kokoiset ja näköiset annokset pannarista, hillosta ja kermasta. Koristele sitruunankuoriraasteella ja nauti kahvikupillisen tai mehulasillisen kera. Makoisaa kesää!

Hyvästit täysimetykselle

Nyt se sitten on takana, täysimetys nimittäin! Typy täyttää 6 kk ensi viikolla, ja kiinteiden maistelu aloitettiin meillä pari päivää sitten. Imetyshaasteista kirjoitinkin jo vähän aikaa sitten yhden postauksen, ja nyt avaan vähän enemmän meidän imetystaivaltamme.

Jos joku olisi sanonut minulle pari viikkoa vauvan syntymän jälkeen, että tulen imettämään näin kauan, en olisi uskonut korviani. Imetystaipaleemme alku oli nimittäin omaan makuuni turhankin kivinen. Maito nousi minulla hitaasti, ja ensimmäisinä päivinä vauva ei saanut rinnasta juuri mitään irti. Lapsukainen meni niin uniseksi ja veltoksi, että sairaalassa häntä jouduttiin ruokkimaan lisämaidolla. Vauva ei osannut oikeaa imuotetta enkä minä osannut häntä ohjata siihen. Imetys sattui ja oli huoli siitä, saako vauva tarpeeksi ravintoa.

Hullunkurista kyllä, ennen synnytystä en ollut hirveästi edes miettinyt imetystä. Minulla oli varmaan aika tavanomainen asenne sitä kohtaan: kiva jos onnistuu, mutta jos ei, korvikekin on keksitty. Mutta kaikki muuttui, kun lapsi syntyi. Syytän kauheasta väsymyksestä johtuvaa omituista horrosta ja hormonimyräkkää, mutta yhtäkkiä oman lapsen ruokkiminen rinnasta olikin minulle maailman tärkein asia. Vauva itki ja äiti itki, ja yhteiselomme alku oli kaikesta onnesta ja rakkaudesta huolimatta aika rankka.

Ja nyt pieni mainospala, suosittelen akupunktiota! Lapsivuodeosastolla eräs kätilö laittoi minulle maidonnousua avittavat neulat, ja uskomatonta kyllä, session lopuksi huomasin, että kas, paita kastuu. Kun maito lähti nousuun, huomattiin punnituksissa, että kyllä pienokainen sitä tarpeeksi saa. Sairaalasta lähtiessämme paino oli noussut hienosti jo lähes syntymäpainoon.

Maidon riittävyys ei kuitenkaan poistanut imetyksen kivuliaisuutta. Vaikka imetysasentoa korjailtiin sairaalassa ja neuvolassa sekä itse tankkasin erilaisia imetystukiohjeita, ei oikein mitään tapahtunut. Vaavi tykkäsi imutella pieni suu supussa, ja oman meijerini imukappaleet taisivat olla täysin väärää kokoluokkaa vastasyntyneen suulle. Tässäkin oli monta erilaista vaihetta: aluksi imetys kävi hiukan kipeää, sitten tuli lähes kivuton parin viikon vaihe ja sen jälkeen tuli todellinen alamäki. Koko homma sattui niin pirusti, että odotin kauhulla seuraavaa imetyskertaa ja hampaat irvessä selvisin (välillä) itkemättä vauvan ruokahetkestä. Hankalimpina hetkinä muistin haaveilleeni suorastaan absurdisti, että olisipa minulla vaikka joku lääkitys, jonka vuoksi en edes saisi imettää!

Tässä kohtaa herää kysymys, miksi ihmeessä sitten imetin. En osaa vastata, sillä ei siihen ole erityisempää syytä. Halu imettää oli muodostunut suureksi, ja kaikki tuo taistelu olisi tuntunut turhalta, jos olisin luovuttanut. Ehkä esikoisen myötä olin vain tosi epävarma ja otin liiankin vakavasti nämä "äidinmaito on parasta ruokaa"-puheet. Näinhän se on, mutta koin siinä vaiheessa asian jotenkin vastakkainasetteluhengessä: äidinmaito hyvä, korvike paha.

Tissittelyä siis jatkettiin sinnin ja lanoliinin voimin, kunnes n. 1,5 kk iässä kaikki muuttui. Yhtäkkiä vain homma rupesi sujumaan. Kipu väheni ja jonkin ajan kuluttua sitä ei ollut lainkaan. Tähän minulla ei valitettavasti ole antaa mitään reseptiä, sillä mikään yksittäinen kikka ei meillä auttanut. Luulen, että kyseessä oli monen tekijän summa: vauva ja vauvan suu kasvoivat, rinnat tottuivat ja monen harjoituksen myötä imuote askel kerrallaan alkoi kohentua. Alkuperäinen, kaukaisuudessa siintänyt haaveeni 2 kk täysimetyksestä saavutettiin, ja tunsin suurta iloa ja ylpeyttä. Ja hups vain, niin kuukaudet kuluivat ja vauva kasvoi pelkällä rintamaidolla ihan mahtavasti. Notkahduksia ei ole painokäyrällä tullut missään vaiheessa.

Kun tietää, miten vaikeaa imetys voi olla, helppoa imetystä osaa todella arvostaa. Varmaan tästä syystä meillä täysimetys jatkuikin aika pitkään, yli 5,5 kk ikään saakka. Olen ollut kiinni vauvassa tämän puoli vuotta, sillä pikkuisemme ei huoli pulloa enkä minä heru pumpulle. Välillä tämä on tuntunut rasittavalta, kun en ole voinut olla vauvasta erossa käytönnössä yhtään (hänellä on yhä tiheä ruokailuväli), mutta suuremmin asia ei ole minua haitannut. Ja onhan imetys hitsin helppoa ja kätevää! Ja myös edullista, varsinkin kun Typy maitoallergiansa vuoksi ei voi nauttia tavallisia vastikkeita.

Nyt vähän tuuletan: jee, mä tein sen, meidän imetys onnistui! Nostan itselleni hattua ja nautin pullakahvit. Ja näillä puheilla toivon, että imetys jatkuu ilman suurempia kriisejä myös tästä eteenpäin.

Mitä mukaan sairaalakassiin

Terveisiä keittiöremontin ja putkirempan lopputöiden keskeltä! Päivitykset jatkuvat taas aktiivisemmin, kunhan saamme kodin kuntoon ja netin toimimaan. Sitä ennen pieni kurkistus taaksepäin loppuraskauden aikaan.

Muuttolaatikoita purkaessani löysin listan sairaalakassiin pakkaamistani tavaroista. Tässäpä lista kokonaisuudessaan - lisäsin mukaan kommentit, tuliko tavaraa otettua mukaan tarpeeseen vai ei.

Kosmetiikka

• kasvojenpesuaine --> hyvä olla mukana, hikinen nassu on kiva pestä hyvällä putsarilla
• suihkusaippua --> en olisi tarvinnut, minulle kelpasi sairaalan peruspesuaine
• shampoo + hoitoaine --> sama kuin yllä
• hammasharja ja -tahna --> ehdoton! Itse halusin pestä synnytyksen keskelläkin hampaita, raikasti oloa mukavasti
• vartalovoide --> en olisi tarvinnut, hormonimyrskyissä jatkuvasti hiotessa ei kroppaa tehnyt mieli rasvata
• kasvovoide --> ei mitään muistikuvaa - ehkä käytin, ehkä en?
• dödö --> kuten sanottu, synnytyksen jälkeen hikoaa paljon. Pakollinen! Kannattaa valita hajustamaton, niin ei häiritse rinnalla olevaa vastasyntynyttä.
• harja ja pampula --> kyllä!
• huulirasva --> ihan ehdoton, synnytyksen aikana huulet kuivuvat. Valitse neutraali tai raikas tuoksu.
• lanoliini --> itse en käyttänyt vielä sairaalassa, sen jälkeen kylläkin
• liivinsuojia --> kannattaa ottaa mukaan, sairaala ei tarjoa näitä

Vaatteet

• 2 x imetysliivit - kannattaa ottaa mukaan, sairaalassa ei (kai) ole. Tosin jos maitoa ei valu solkenaan, on kivoin olla ilman liivejä, kun ollaan vauvan kanssa vierihoidossa.
• 2 x imetyspaita --> joo, sitten kun on valmis siirtymään sairaalayöpaidasta omiin vaatteisiin. Useimmilla tämä näyttää tapahtuvan vasta kotiinlähdön hetkellä. :)
• neuletakki ja olohousut --> laitoin päälle muistaakseni viimeisenä sairaalapäivänä. Oli kyllä ihanaa pistää jotain normaalia ylle.
• aamutakki --> en olisi tarvinnut, sairaalan aamutakit olivat hyviä
• tohvelit --> kannattaa ottaa, näillä on kiva liikuskella käytävillä
• pikkuhousuja ja sukkia --> ilmankin pärjää kotiinlähtöpäivään saakka. Sairaalan verkkopikkarit ihan oikeasti olivat kätevät ja jopa mukavat synnytyksen jälkeen. Sairaalasukat tosin eivät ole kovin kivat jalassa.

Vauvalle

• kaksi vähän erikokoista asua (body ja potkuhousut/housut, velourhaalari väliasuksi, lapaset, sukat, myssy ja toppahaalari) --> nämä ihan ok, mutta kotimatkalla, joka siis oli joulukuussa, jätimme velourasun välistä pois (menimme taksilla suoraan kotiovelle)

Muuta

• kirja --> en tarvinnut, olin tosi väsynyt ja ajan sai kyllä kulumaan muutenkin
• kännyn laturi ja kuulokkeet --> laturi tarpeen tottakai, kuulokkeita en käyttänyt
• kamera ja laturi --> pakolliset!
• herkkuevästä (pähkinöitä, myslipatukoita, suklaata) --> no jaa, nämä kyllä maistuivat lapsivuodeosastolla, mutta synnytyksen aikana ajatus suklaasta oli kuvottava! Oma vinkkini: ota synnytysevääksi jotain sellaista, mitä voisit kuvitella saavasi alas vatsataudissa. Ehkä jotain raikasta: mehua, hedelmiä jne.

Tästä listalta puuttui käsilaukun perusvarustus (lompakko, kännykkä jne.) sekä turvakaukalo, jonka puoliso haki jälkikäteen kotoa. Ja tietysti, tärkein kaikista on neuvolakortti. :) Tsemppiä pakkailuun!

PS. Laukku tosiaan kannattaa pakata ihan valmiiksi jo etukäteen. Mekin kun lähdimme ambulanssilla keskellä yötä matkaan, oli kätevä napata valmis kassi eteisestä mukaan.

Tissiterrorismin monet muodot

Nyt kun täysimetystä on melkein 5,5 kk takana, voi jo rohkeasti myöntää, että onhan tämä välillä ollut melkoista hommaa. Tässä valittuja paloja.

• Ensimmäinen tuntuva oire raskaudesta oli tissikipu. Se kesti koko odotusajan, ts. tissit olivat putkeen kipeänä 9 kk.
• Tissit muuttivat varsin pian raskauden aikana mystisesti ulkomuotoaan. Tissien eri osa-alueissa tapahtui kummia kokomuutoksia, lähinnä isompaan päin.
• Jo odotusaikana ja myös sen jälkeen tissit ovat olleet kaamean kylmänarat. Villapaita oli tarpeen kesänkin kynnyksellä. Tissiparkojeni kauhuksi kovin kulutus alkoi kuitenkin vauvan synnyttyä joulukuussa.
• Vauvan synnyttyä alkoi jatkuva lutkutus. Ihan oikeasti jat-ku-va. Ilta-ateria saattoi keppoisesti kestää tunteja. Imuote ei ollut ihan kohdillaan, ja tästäkös piina alkoi. Tissit olivat verillä ja nahka irtoili suihkussa käytyä. Tilanteen pelasti lanoliini, käsittämätön kärsivällisyys ja aika.
• Pikku monsterin mielestä tisseihin on ollut kiva tutustua myös muilla tavoin. Esim. tissin pureskelu mini-ikenien täydellä voimalla on melko epämiellyttävää. Onneksi nyt kahden hampaan puhjettua ei (toistaiseksi) ole ollut uudestaan kiinnostusta tätä lajia kohtaan.
• Uusin terrorismin muoto on napata kätösellä tiukka ote tissistä ruokailun aikana. Sillä tavalla, että iho jää rutulle vaavin käpälän sisään ja naskalikynnet pureutuvat äidin rintamukseen. Meillä päin siis tiikeriraitoja on mahan lisäksi myös povessa.
• Toki on muistettava myös imetyksen tuomat sivujuonteet äidin kevätlookissa. Imetysliivien myötä naisellinen siluetti on vähemmän ryhdikäs, eikä imetyspaitojakaan voi aina kovin pukeviksi, saati trendikkäiksi kutsua.

No, ainakin tissit tuntevat nyt olevansa tärkeintä maailmassa, ne ovat pitäneet pirpanan hengissä ja tuoneet huimat 4,5 kg massaa sitten syntymän. Kaikesta hankaluudesta huolimatta äitikin on huikean onnellinen ja ylpeä imetyksen onnistumisesta. Se onkin oman juttunsa arvoinen aihe, siispä siitä lisää toisella kertaa.

Ps. Voin tunnustaa, että upea kuvituskuva on ihan omien pikku kätösteni tuotantoa. Kynä, paperi ja kännykkäkamera, avot!

Muksu matkailee: Maahisenkierros Pohjois-Espoossa

Perheemme teki äitienpäivänä metsäretken Espoossa sijaitsevan Suomen luontokeskus Haltian lähiluontoon. Haltia on upouusi Metsähallituksen ylläpitämä luontokeskus Nuuksion kansallispuiston reunamilla, ja se avataan 31.5.2013. Se sijaitsee jo pitkään toimineen Solvallan urheiluopiston vieressä Pitkäjärven rannalla. Vaikka itse luontokeskus ei ole vielä avautunut, jo nyt voi käydä nauttimassa sitä ympäröivästä luonnosta ja vaikka ihailemassa arkkitehtuuriltaan mielenkiintoista luontokeskusrakennusta.

Me kävimme kiertämässä 2 km pitkän Maahisenkierros-luontopolun. Se on rengaslenkki, joka on suunniteltu siten, että sen voi kulkea kokonaan pyörätuolilla tai lastenvaunuilla. Pyörätuolilla liikkuvan kannattaa kuitenkin ottaa avustaja mukaan mäkisen maaston vuoksi. Reitti kulkee kauniissa mäntymetsässä järviylängöllä, ja Pitkäjärven voi nähdä vilahtelevan puiden välistä reitin varrelta. Kierroksen puoliväliin on rakennettu iso näköalaterassi, jolta voi ihailla Nuuksion maisemia ja vaikka nauttia retkieväät.

Reitti osoittautui todella kivaksi kohteeksi vaikka pikkuvauvan kanssa luontokokemuksia kaipaavalle. Meidän vauvamme oli ensimmäistä kertaa retkeilemässä, ja reissu sujui kaikin puolin hyvin. Kivituhkapintainen polku oli helppokulkuinen, ja rattaat pyörivät siinä kevyesti eteenpäin. Reitti on sen verran lyhyt, että eri-ikäiset reippailijat jaksavat kiertää sen. Näköalaterassista pidimme erityisen paljon; ylhäältä käsin koko Nuuksion metsäinen maisema avautui hienosti, ja penkeillä istuskellen oli kiva sekä nautiskella eväskahvit että imettää vauva. Pyörätuoliretkeilijöille ja muillekin tukevampaa istuinta tarvitseville oli tasanteella tukikahvoilla vatustettuja korotettuja penkkejä.

Oikeastaan ainoana miinuksena voisi mainita sen, että reitti on harmillisen lyhyt. Reipasjalkaiset vaunuja työntävät aikuiset kulkevat 2 km matkan niin nopeasti, että retki on valitettavan nopeasti ohi. Samoin reitin lyhyydestä ja helppokulkuisuudesta johtuen metsämaisema pysyy melko samanlaisena koko matkan ajan. Kovin erilaisia luontotyyppejä ei siis tältä reitiltä pääse katselemaan.

Joka tapauksessa, hieno juttu, että tällainen uusi reitti on rakennettu pääkaupunkiseudulle. Helppokulkuisista reiteistä kun voivat erityiskohderyhmien lisäksi nauttia ihan kaikki muutkin retkeilijät. Tänne tullaan varmasti toistekin. Suosittelen!

Maahisenkierroksen plussat ja miinukset

+ ilmainen ja elämyksellinen luontokohde kaikenikäisille
+ sopii lastenvaunujen kanssa liikkuville
+ aito vanhan metsän tuntu, vaikka ollaankin lähellä Helsinkiä
+ mukava näköalapaikka eväiden nauttimiseen ja levähtämiseen

- reitti on melko lyhyt, ei oikein käy kuntoilusta aikuisille
- lentokonemelu hiukan vähentää erämaatunnelmaa

Vauvaneuleita

Perheenlisäys toi mukavasti uutta vipinää myös käsityörintamalle. Vauvaneuleiden tekeminen on ihanaa, sillä vaatteiden koko on juuri sopiva minun taidoilleni ja hermoilleni. Sitä paitsi, jos jotain kehitystä puikkojen heiluttelussani sattuisikin tapahtumaan, lapsi kuitenkin kasvaa, ja uusia isompia vaatteita tarvitaan jatkossa varmasti. Tykkään pukea vauvalle varsinkin näitä kotitekoisia neuleita, sillä ne ovat ihanan joustavia ja pehmeitä. Ne on helppo pukea vilkkaammankin lapsen päälle.

En ole mikään superneuloja tai käsitöiden tekijä ylipäänsä, mutta melkein koko ajan minulla on jokin projekti kesken. Tarvitsen neuletöihini hyvät ohjeet, ja itse en osaa soveltaa saati laatia uusia neuleluomuksia omasta päästäni. Aikuisen kokoluokassa olevaa neulepaitaa en osaisi kuvitella saavani koskaan valmiiksi (ellei lanka olisi megapaksua ja puikkokoko vähintään 10), mutta nämä pikkuihmisen vaatteet ovat mukavan nopeasti valmistuvia ja neulekappaleetkin helposti hallittavan kokoisia ja sylissä pysyviä.

Tällä hetkellä eräs neuletakki on nappeja vaille valmis, siitä ehkä kuva myöhemmin. Tässä kuitenkin muutama kurkistus odotusaikana tekemiini neuleisiin.

Tämän slipoveri ja tossut -setin neuloin huolella ja hartaasti, ja siihen olenkin aika tyytyväinen. Palmikoissa tein jossain vaiheessa virheen, ja se alkoi ärsyttää niin paljon, että purin kierrostolkulla työtä, mikä on minulle ihan ennenkuulumatonta. Tossut ovat olleet jo talvella kovassa käytössä, mutta slipoveri on vielä hiukan iso. Ohje on Garnstudiolta, ja lankana on käytetty Bremontin ihanaa Julia-lankaa, joka on sekoitelanka alpakasta ja silkistä.

Nämä iloiset punaisenkirjavat villahousut on neulottu Dropsin Fabel-langasta, joka on sunnuntaineulojan unelma värinsä puolesta. Kirjoneulominen on minusta tosi vaikeaa, sitä paitsi siihen täytyy keskittyä liikaa (=samalla ei voi edes katsoa telkkaria). Tässä langassa on tosi pitkä värikerta, joten vaihtelevan pinnan vuoksi Fabelia on hauska neuloa. Esim. näissä pöksyissä värikerta vaihtui ensimmäisen kerran vasta kun ensimmäinen lahje oli jo valmis! Housut ovat olleet keväällä tosi toimivat vaunulenkkipökät sinä aikana, kun toppavaatteet ovat jo olleet liian kuumat. Myös tämä ohje on Garnstudiolta.

Harmaan asustesetin neuloin jo siinä vaiheessa, kun Typy oli vasta haaveissa. Alun perin aioin antaa sen sukulaispojalle lahjaksi, mutta en raaskinutkaan! Tuosta perinteisen mallisesta kypärämyssystä tuli niin suloinen. Se on tosin vieläkin liian iso, joten tulee käyttöön luultavasti ensi syksynä. Pikku lapasia taas on käytetty koko talven, ne pysyivät kädessä aivan hämmästyttävän hyvin. Settiin kuuluu myös kaulahuivi, jonka saa kätevästi kiepautettua "solmulle" vauvan kaulan ympäri niin, että se pysyy hyvin paikallaan. Setin ohje löytyi Suuresta Käsityölehdestä, ja lankana on käytetty ohutta merinovillaa (jonka nimeä en enää muista, hankittu aikoinaan Oulunkylän Lankamaailmasta).

Mielessä on jo useampi seuraava neulesuunnitelma, niistä enemmän sitten myöhemmin.

Perhepeti ja kuinka siihen päädyttiin

Lainasin kirjastosta paljon huomiota saaneen pienten lasten unipulmiin ratkaisuja tarjoavan kirjan Unihiekkaa etsimässä (Keski-Rahkonen & Nalbantoglu, Duodecim 2011). Kirja on tullut varmasti tarpeeseen, sillä aikaisemmin ei suomen kielellä ole ollut saatavilla kattavaa opasta käytännön neuvoineen tästä aihepiiristä. Mm. monissa blogeissa kirjaa on ylistetty, ja kuulostaa ihan mahtavalta, että sen ohjeiden avulla monien perheiden uniongelmat ovat helpottaneet.

Kirjan lukeminen herätti minussa todella voimakkaita tunteita kahteen suuntaan. Toisaalta tuli tunne, että wau, tämän olen aina halunnut lukea! Mahtavaa, vauva voidaan opettaa nukahtamaan yksinkin, tätä kyllä testataan meilläkin jossain vaiheessa! Toisaalta taas olen hämmästynyt siitä, miten kirjassa annetaan ymmärtää, että on vain yksi oikea tapa hoitaa nukkumisjärjestelyt (ts. se, että tavoitteena on mahdollisimman pian aikuisen häiriintymätön yöuni). Esim. perhepedistä kirjoitetaan aika kriittiseen sävyyn, tässä suora lainaus (s.56): "Jos lapsi ei osaa nukahtaa muuten kuin aikuisen avustuksella, hän herättää aikuisen, mikä ei tietenkään ole ongelma, jos vanhemmat ovat tietoisesti valinneet esimerkiksi perhepedin ja haluavat olla mahdollisesti vuosia lastensa käytettävissä vuorokauden ympäri." Minä en voi lukea tätä näkemättä tässä kommentissa pientä asenteellisuutta perhepetiä kohtaan.

Yllätys yllätys, meillä nukutaan perhepedissä! Tämä vaatii nyt hieman taustaselvitystä. Kun Typy syntyi, minulla ei noussut heti maito, ja vauva ei osannut imeä rintaa oikein. Halusin kuitenkin kovasti imettää, joten sairaalassa minua ohjattiin monin tavoin eteenpäin tässä haastavassa tilanteessa. Kätilöt neuvoivat minua nukkumaan vauvan vieressä, jotta ihokontakti ja käytännössä jatkuva imeminen käynnistäisi maidontuotannon. Synnytin ja hoidin lastani ensimmäiset päivät Kätilöopiston Haikaranpesässä, joka muutenkin on erittäin imetys- ja perhepetimyönteinen paikka, arvomaailmaltaan varmaankin erilainen kuin Unihiekkaa etsimässä -kirjan ajatukset.

Ennen lapsen syntymää meille oli ostettu ja valmiiksi kasattu pinnasänky oman sänkymme viereen. Meillä oli ajatuksena, että lapsi nukkuu heti alusta lähtien omassa sängyssään, koska asia vähän niin kuin kuuluu hoitaa niin - sen kummemmin sitä miettimättä. Kuitenkin tuo vieressä nukuminen jäi tavaksi, ilman mitään ideologisia pohdintoja. Vauva oli hidas syömään ja alun hitaan herumisen vuoksi hän oli kiinni rinnassani melkein kellon ympäri. Pitkän synnytyksen ja monen päivän valvomisen jälkeen olin äärettömän väsynyt, ja minusta oli ihanaa vain kölliä sängyssä vauva kainolossa, ilman, että yöllä täytyi nousta muuta kuin vaihtamaan vaippaa. En tiedä miten olisin jaksanut, jos minun olisi pitänyt kukkua nojatuolissa imettämässä useita tunteja öisinkin.

Vauvamme on todella temperamenttinen tapaus, päivisin hän on koko ajan liikkeessä, pitää kovaa mekkalaa eikä epäröi testailla äänijänteitään jos vähääkään siltä tuntuu. Mutta öisin meillä ollaan ihan hiljaa, Typy ei koskaa öisin itke! Vauva syö edelleen useamman kerran yössä, mutta ei hän edes herää kunnolla, vähän vain alkaa heilutella jäseniään vieressäni ja hamuilla tissiä. En kyllä minäkään täysin herää, vähän vain havahdun ja simahdan saman tien. Minusta nukkuminen on ihanaa, ja olen aina tarvinnut melko pitkät yöunet. Silti, en ole sitten vauvan ensiviikkojen jälkeen ollut lainkaan väsynyt! En tarvitse ollenkaan päiväunia, ja olen tosi virkeä aamusta iltaan.

Olen ollut iloinen ja vähän ehkä ylpeäkin tästä nukkumisjärjestelystä. Se tuntuu niin luonnolliselta ja kaikille mukavalta. Aamulla on kiva herätä virkistyneenä hymyilevän vauvan vierestä ja antaa aamupalaa samalla kun itse vielä vähän torkahtelee. Päivätyössä käyvä Muru nukkuu vieressämme ilman minkäälaisia häiriöitä (hauska esimerkki tästä on se, että hän kävi juuri ensimmäisen kerran työmatkalla tytön syntymän jälkeen, ja nukkui kuulemma yksin hotellihuoneessa todella huonosti. Kotiin palatessaan hän totesi, että ihana päästä nukkumaan taas meidän viereemme).

Tämän takia Unihiekkaa etsimässä oli minulle vähän pettymys. Jos sitä ihan kirjaimellisesti lukee, tulee sellainen olo, että hei mä olen nyt kämminyt tän koko jutun. Mehän olemme tehneet oikeastaan kaiken väärin. Vauva on opettu alusta pitäen nukahtamaan ties mihin aikuisen apuun; tissittelyyn, heijailuun ja niin pois päin. Hänellä todellakin on uniassosiaatio-ongelma tämän maidon imemisen kanssa, ja kyllä meidän vanhempien pitäisi tajuta, että sekä meille että lapselle on parempi, että asia hoidettaisiin kuntoon heti pikimmiten. Itse hyvänä pitämämme tapa saadaan kuulostamaan täysin päinvastaiselta.

Tiedostan, että kyllä meillä on jonkin sortin unikoulu jossain vaiheessa edessä. En aio ikuisesti nukuttaa vauvaa rinnoilleni, ja haluan joskus sänkymme aikuisten omaan käyttöön. En siis edellä mainitulla tavalla "halua olla mahdollisesti vuosia lastensa käytettävissä vuorokauden ympäri", vaikka perhepedissä nyt nukummekin. Silloin todennäköisesti tartun Unihiekkaa etsimässä -kirjan ohjeisiin - mutta huudatusunikoulua ei tulla tässä talossa testaamaan. Tosin minun näkökulmastani unikoulujen aika ei ole vielä moneen kuukauteen.

Kirja on erinomainen opas erityisesti lopen uupuneille vanhemmille, mutta se antaa minun makuuni liian jyrkän näkökulman siitä miten asiat pitäisi "oikeasti" tehdä. Kaikkien mielestä yöheräily ei ole sama kuin jatkuva helvetin portilla ravaaminen. Minä tisuttelen mieluummin yössä monta kertaa perhepedissä kuin nousen yhdenkin kerran sohvalle imettämään ja herään sen session aikana täysin hereille. Tapoja on monia ja vanhemmat luottakoot omaan vaistoonsa siitä, mikä keino kuhunkin perheeseen sopii. Eiköhän jälkikasvumme jossain vaiheessa saada yölliset herkkuhetket lopettamaan, joko aikuisen avulla tai itsekseen, ennemmin tai myöhemmin.

Lastenmusiikkiherätys

Vauvamme on nyt siinä iässä, että hän kovasti tykkää musiikista, varsinkin vanhempien sylissä yhdessä tanssahdellen. Tässä eräänä päivänä taustalla soi Pariisin kevät, ja lauleskelin vauvalle naama hymyssä Tämän kylän poikii -kipaletta. Mutta. Alkoi tuntua vähintäänkin oudolta laulaa vauvan pienelle nauravalle naamalle "hei hei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä". Oli siis aika hankkia tähänkin perheeseen lapsen korville sopivaa musiikkia.

Kauppareissulla Prismassa mukaan lähti Paukkumaissin Popkornitorni-levy (2008) sekä Ipanapa 3 -kokoelma (2010). Ja hei mahtavaa, nämähän ovat oikeasti hyviä.

Kuten kaikki varmasti tietävät, Ipanapa-kokoelmalevyillä on eri artistien tätä tarkoitusta varten tehtyjä uusia lastenmusiikkikappaleita. Näin aikuisen korvaan tämä toimii ihan niin kuin mikä tahansa muukin kokoelmalevy; jotkut biisit ovat hyviä, jotkut vähemmän omaa makua miellyttäviä. Kokonaisuutena levy sopii ehkä vähän vanhemmille lapsille, leikki-ikäiset varmaan innostuvat Hevisauruksesta ja muista vähän meluisammista kappaleista.

Mutta tuo Paukkumaissi, sehän on aivan mahtava! Tätä en edes sanoisi lastenmusiikiksi, vaan koko perheen musiikiksi. Kappaleita, jotka sinänsä kävisivät ihan pelkästään aikuiseenkin makuun, mutta sanat ja aihepiirit ovat sellaisia, että ne sopivat myös ihan pienille. Esim. kappaleet Jopo ja Taivaan sineen, ne ovat niin mainioita, että olen kuunnellut ja fiilistellyt niitä ihan vain omaksi ilokseni. Samoin Paukkumaissin musiikki on aika pehmeää ja rauhoittavan oloista kaikesta iloisuudesta huolimatta, joten minusta se sopii hyvin myös pienille vauvoille.

On se kiva, että nykyään on tarjolla muutakin kuin lapset laulavat Georg Malmstenin lauluja -tyyppistä klassikkotavaraa. Sekin on toisinaan ihan hauskaa, mutta kyllä näitä modernimpia kappaleita silti mieluummin kuuntelee.

Ps. Joo, kuvien laatu on karmea. Räpsäisty kännykällä toisella kädellä samalla, kun toinen käsi heijaa vaunuja parvekkeen raossa. Vaunujen toisen eturenkaan täytyy mennä tietyssä kulmassa kynnyksen yli. Näin meidän tyttömme nukahtaa. ;)

Väärinpäin eli miten perätilavauva saapuu maailmaan

Raskausaikana minulla oli kolme voimakasta ennakkoaavistusta: tuleva vauva on tyttö, hän syntyy ennen laskettua aikaa ja on perätilassa. Nämä kaikki pitivät paikkansa. Tässä ovat omat kokemukseni perätilavauvan synnytyksestä, vieläpä ensisynnyttäjän näkökulmasta. Ehkäpä joku vastaavassa tilanteessa oleva saa tästä himpun verran vertaistukea ja tietoa, miten asia hoidettiin Helsingissä loppuvuonna 2012.

Vauva tuntui olevan vatsassa pää ylöspäin pitkänkin aikaa, ja raskausviikolla 35 asia varmistui ultrassa. Olin itse osannut epäillä tätä, sillä potkuja tuntui lähinnä alavatsassa (vauvan lempiharrastus oli virtsarakon potkiminen, mikä ei ollut äidistä ollenkaan hauskaa). Neuvolasta sain lähetteen Kätilöopistolle, jossa tarkoituksena oli yrittää sikiön ulkokäännöstä. Käännöstä yritettiin tehdä raskausviikolla 36. Itse toimenpide alkoi sillä, että sikiön sydänääniä seurattiin käyrällä puoli tuntia ennen toimenpidettä. Tämän jälkeen siirryttiin lääkärin vastaanotolle, jossa lääkäri ihan kirjaimellisesti yritti kääntää vauvan vatsan päältä tarttumalla napakasti mahaan ja vääntämällä vauvaa toiseen asentoon. Toimenpide ei sattunut, lähinnä tuntui hieman epämiellyttävältä, kun siinä vaiheessa jo n. kolmikiloinen vauva väännettiin vatsassa poikittain. Oma vauvani ei suostunut kääntymään, joten käännösyritys lopetettiin melko nopeasti - väkisin ei vatsavauvoja väännellä uuteen asentoon. Vielä tämän jälkeen seurattiin sydänääniä, mutta ne olivat aivan normaalit; pieni ei siis kääntelystä säikähtänyt.

Kätilöopiston lääkäri lähetti minut käännösyrityksen jälkeen magneettikuvaukseen, jonka tarkoituksena oli selvittää sekä lantioni että sikiön tarkat mitat ja nähdä paremmin lapsen tarjonta. Jos olisin jostain syystä halunnut ehdottomasti sektioon, olisin varmaan voinut sitä jo tässä vaiheessa vaatia. Kuitenkin ainakin Kätilöopistolla minut hyvin varmalla otteella ohjattiin tuohon seuraavaan vaiheeseen, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Vaikka perätila aiheutti hieman loppuraskauden lisästressiä, olin kuitenkin koko ajan halunnut synnyttää alateitse, ja sektio sen sijaan pelotti enemmän. Halusin siis selvittää itsekin, olisiko alatiesynnytykseen edellytyksiä.

Jotta perätilavauva voi syntyä alakautta, täytyy muutamien ehtojen täyttyä. Äidin lantion täytyy olla tarpeeksi tilava, lapsi ei saa olla liian suuri (yli 4 kg painoarvio) ja äidin täytyy olla motivoitunut synnyttämään, koska perätilavauvaa synnyttäessä täytyy äidin ponnistaa itse vauva hartioita myöten maailmaan. Imukuppia ei siis voida käyttää apuna. Tuo motivoituneisuus on minusta tosin hieman hämärä ehto - mietin itsekin, pitääkö minun olla jotenkin hyperinnostunut synnyttämisestä, jotta siitä selviän. Kyllähän jokainen synnyttävä äiti on motivoitunut saamaan lapsen ehjänä maailmaan ja synnytyksen loppuvan! Tätä ei siis minun kokemukseni mukaan sen kummemmin tarvitse pohtia, kyllä se ihan perusmotivaatio riittää. Tietysti jos on esim. erityisen synnytyspelkoinen, silloin kannattaa harkita tarkemmin.

Magneettikuvaus tehtiin jo muutaman päivän kuluttua käännösyrityksestä. Pelkäsin tätä toimenpidettä melkoisesti etukäteen, sillä ahtaaseen kuvantamisputkeen joutuminen kauhistutti minua. Onneksi lantion alueen kuvaus on nopeimpia magneettikuvauksia, se kesti vain n. 10 minuuttia. Kuvauksen aikana piti olla aivan paikallaan, mikä oli ison raskausmahan kanssa hieman epämukavaa, mutta ei kuitenkaan mitenkään sietämätöntä. Minun vinkkini ahtaanpaikankammoisille on laittaa silmät kiinni jo ennen putkeen joutumista ja avata ne vasta koko toimenpiteen jälkeen, tällöin ahtautta ei oikeastaan edes huomaa. Kuvauksen jälkeen hoitaja näytti minulle vielä koneen ruudulta kuvan, mikä oli varsin kiva bonus tästä ylimääräisestä sairaalareissusta. Ultrakuvistahan ei oikeastaan näe juuri mitään, mutta tämä oli ihan toista luokkaa. Näin ihan selkeän kuvan omasta keskivartalostani, jonka sisällä pikkuinen otus köllötteli omassa vatsansisäisessä maailmassaan.

Kuvauksen tuloksista soitettiin minulle kotiin. Lantioni mitat olivat kuulemma "erinomaiset", joten alatiesynnytystä suositeltiin. Samalla varattiin aika synnytystapa-arvioon, jossa vielä kerran mitattaisiin sikiön kokoarvio (jotta vauva ei ehtisi kasvaa yli 4-kiloiseksi) ja keskusteltaisiin tarkemmin synnytyksestä.

Emme ikinä ehtineet mennä synnytystapa-arvioon, sillä vauva päätti tulla maailmaan muutama päivä ennen sovittua aikaa, raskasviikolla 39+0. Synnytys käynnistyi yöllä lapsivesien menolla, minkä vuoksi jouduimme lähtemään ambulanssilla sairaalaan. Perätilavauvat eivät kiinnity lantioon samalla tavalla kuin raivotarjonnassa olevat, joten napanuoran ulos lipsahtamisen ja puristumisriskin takia täytyy heti lapsiveden mentyä mennä makuuasentoon ja tilata ambulanssikyyti.

Itse synnytyksestä kertaan vain ne asiat, joihin perätila jotenkin vaikutti. Synnytyksen aikana sai ihan normaalisti liikkua, ei siis tarvitse maata paikallaan sängyssä. Synnytyksen jo varsinaisesti alettua oli vauva jo niin alhaalla kohdussa, ettei napanuoran kanssa enää ollut vaaratekijöitä. Suurimpia eroja verrattuna raivotarjontasynnytykseen oli oikeastaan vain kaksi: kipulääkityksen säännöstely ja ponnistusvaihe. Kuten aiemmin mainitsin, täytyy äidillä olla voimakkaat supistukset ponnistusvaiheessa, joten puudutteita ei saanut ihan yhtä vapaasti kuin ns. normaalisynnytyksessä. Minun tapauksessani tämä tarkoitti sitä, että sain kyllä sekä spinaali- että epiduraalipuudutuksen avautumisvaiheessa, mutta ponnistusvaiheen lähestyessä kätilö tsemppasi minua jaksamaan ilman uusia annoksia mahdollisimman pitkään. Kivuliastahan se oli (varsinkin, kun oma avautumisvaiheeni oli sieltä pidemmästä päästä), mutta näin saatiin aikaan tehokkaita supistuksia ja tehokkaita ponnistuksia. Ponnistusvaihe taas tapahtuu perätiloissa aina selällään maaten ja koivet kohti kattoa jalkatelineillä, mikä etukäteen vähän kauhistutti. Tämähän ei ole kovin mukava synnytysasento, koska vauva pitää työntää vähän niin kuin ylämäkeen. Käytännössä tämä ei kuitenkaan ollut hullumpi kokemus sekään. Ponnistusvaihe kesti alle 10 minuuttia (!), ja tuossa tuetussa asennossa oleminen oli minusta yllättävän miellyttävää. Koska joka vartalonosalle oli oma tuettu paikkansa, ei tarvinnut lainkaan miettiä, missä asennossa olisi, vaan pystyi vain keskittymään ponnistamiseen.

Kun vauva oli tullut hartioita myöten ulos, tuli lastenlääkäri paikalle ja auttoi pään ulos turvallisessa asennossa. Tätä ei synnyttäjä edes mitenkään huomannut, kun olin siinä vaiheessa silmät kiinni, ja tuohon meni ehkä puoli minuuttia. Ponnistusvaiheessa huoneessa oli myös muutama ylimääräinen kätilö, mutta hekin olivat paikalla ihan vain "opetusmielessä", eli itse tapahtuman vuoksi ei paikalla tarvinnut olla kuin ihan normaalimiehitys. Vauva tuli maailmaan aivan täydellisenä, erinvoimaisen eläväisenä ja ilman minkäänlaisia komplikaatioita. Hän oli kooltaan varsin keskikokoinen vauva, syntymäpaino oli n. 3,5 kg. Samoin itse toivuin tosi nopeasti, muistona oli vain yksi pikaisesti parantunut repeämä (ei edes tarvinnut leikata mitään!).

Minulle perätilasynnytys oli siis myönteinen kokemus, ja kaikista kamalista nettikeskusteluista huolimatta uskalsin sen tehdä, mistä olen todella iloinen. Itse kehottaisin kuuntelemaan lääkäreitä, heillä on asiantuntemusta arvioida, miten kukin lapsi on turvallisinta tuoda maailmaan niin äidin kuin lapsenkin kannalta. Silti haluan rohkaista myös alatiesynnytykseen, sillä minusta on välillä tuntunut, että kaikki olettavat perätilavauvojen syntyvän vain sektiolla. Nettikeskustelut ovat täynnä "en ikinä voisi vaarantaa lastani synnyttämällä perätilavauvan alakautta" -tyyppisiä kommentteja, mitkä ovat tämän itse kokeneena vähän liioitellun kuuloisia - eri asia tietysti on, jos esim. lantion koko tai jokin muu syy todella aiheuttaa erityistä vaaraa komplikaatioille. Synnytyksissä on aina riskinsä, tapahtuivat ne millä tavalla tahansa, mutta riskien ylikorostaminenkaan ei kannata. Ainakin tämän nyt itse kokeneena voin vain sanoa, että kaikki meni hienosti, mistä olen erittäin iloinen ja kiitollinen. Ja jos olisin toisen kerran samassa tilanteessa, olisin valmis tekemään saman uudestaan.

Huom. Tämä kirjoitus pohjautuu vain omaan raskauteeni ja kokemuksiini. :)

Vauva nauraa

Kun kuulee ensimmäisen kerran naurua oman palleronsa suusta, menee sydän ihan sykkyrälle, ja nauru pääsee välittömästi maailman parhaiden äänien listan kärkisijoille.

Typy nauroi ensimmäisen kerran sinä päivänä, kun hän täytti 3 kuukautta. Outo uusi ääni pulpahti vähän takellellen suusta, enkä ollut ihan varma, oliko se itkua vai naurua. Sitten pieniä naurahduksia alkoi tulla lisää, ja hetken päästä nauru oli jo ihan oikeaa he he he -naurua.

Pitkän aikaa suurinta hupia oli katsella omaa kuvaa peilistä, tällä hetkellä taas vatsan pusuttelu tai kä kä kä kä -tavujen hokeminen saavat vauvan riemastumaan. Myös pilottileikki äidin jalkojen päällä on hyvä keino saada aikaan korkeita ilonkiljahduksia.

Viime lauantaiaamuna vielä sängyssä kölliessä Typy hekotteli ensimmäisen kerran unissaan. Kun pieni nauraa, tuntuu ihanasti siltä, että kyllä tämä lapsi taitaa ihan onnellinen olla.

Kirppislöytöjä

Olen jo jonkin aikaa halunnut ostaa Typylle nostalgisen hymynaamahelistimen. Nämä kai ovat jo tulleet tai ainakin ovat tulossa uustuotantoon, mutta ainakin Suomi-lelut -verkkokaupassa on jo useamman kuukauden ollut tuote "tilapäisesti loppu". Vanhoja helistimiähän on esim. Huuto.net pullollaan, mutta en ole tuntenut helistintarvetta niin suureksi, että olisin sieltä alkanut metsästää omaani (varsinkin, kun osasta pyydetään yllättävänkin muhkeaa hintaa). Sitä paitsi, minusta on hauskempi löytää tämäntyyppisiä tuotteita aarteenetsintämeiningillä kirppareilta.

Onnekas sattuma olikin, että kävelimme eilen illalla Olarin kirppiksen ohi. Huomasimme ikkunan läpi, että eräässä pöydässä oli leluja sisältävä muovipussi. Pussissa oli kuin olikin ihana hymyilevä Paapu-helistin! Sekä muutakin mukavan näköistä tavaraa. Hintaa ei lasin läpi pystynyt näkemään.

Eihän siinä auttanut kuin lähteä tänä aamuna Olariin heti kymmeneksi kirpparin aukeamisen aikaan. Hip hei, pussukka oli vielä jäljellä, ja mitä kivaa sieltä löytyikään. Kolme iloista retrohelistintä, Aarikan hauska puinen vaunulelu sekä pari uudempaa pikkupehmoa. Kyllä kirpparikävijän sydän sykähteli ylikierroksilla, kun vielä huomasin lapusta varsin sopuisan hinnan: 2 euroa koko paketti.

Nämä miellyttävät näköjään sekä äitiä että vauvaa. Helistimet pääsivät heti tehokäyttöön, pikkuneidin mielestä niitä on hurjan hauska järsiä. Ei ihme, että nämä ovat klassikkokamaa: sopivan kevyet pieneen käteen, helinä on mukavan hiljainen ja pirteät värit kiinnostavat vauvaa.

5 kuukautta takana

Typy täyttää jokusen päivän päästä huimat 5 kuukautta. Sinä aikana on tapahtunut niin paljon, että ei uskoisi ajanjakson olleen oikeasti noin lyhyt.

Ensimmäiset pari viikkoa synnytyksen jälkeen menivät ihan sumussa. Oli vuoden pimein aika, hirveän huono sää, putkiremontti kolkutteli oven takana ja juuri silloin tällainen lapsista mitään tietämätön ihminen sai esikoisensa. Typy tuntui heti omalta ja rakkaalta, kun hänet syliini nostettiin, mutta kaiken maailman epävarmuusmöröt olivat niin suuria vielä siinä vaiheessa, että kesti aikansa, ennen kuin leppoisampi vauva-arki saattoi alkaa. Kun Muru lähti takaisin töihin Typyn ollessa 3 viikkoa vanha, olin ihan kauhuissani. Ensimmäisenä päivänä pakotin itseni puolen tunnin vaunulenkille ja pelkäsin koko ajan, milloin vauva herää ja alkaa parkua. Se tapahtui tasan puolimatkassa, mutta siitäkin selvittiin.

Pari ensimmäistä kuukautta Typy asui rinnalla. Hän ei edes nukkunut päiväuniaan missään muualla kuin sylissäni (ja mieluiten tissi suussa). Olihan se sitovaa, mutta oikeastaan aika helppoakin; sai kerrankin toljottaa telkkarista huonoja iltapäiväohjelmia niin paljon kuin sielu sietää. Oli siinä haasteensakin, sillä vauva oli niin kiinni minussa. Kyllä kesti ensikertalaisella hetken aikaa tottua siihen, ettei vessassakaan saa käydä, kun haluaa.

Sitten jossain kahden-kolmen kuukauden iässä elämä alkoi helpottaa. Vauvan vatsakivut ja jatkuva kärttyisyys vähenivät, ja vuorovaikutus lisääntyi. Ensimmäiset hymyt olivat sellaisia supervoimakokemuksia, että niistä riitti puhtia monen päivän tarpeisiin. Pikkutyypin kanssa pystyi alkaa leikkiä, ja uusia taitoja alkoi karttua.

Nyt meillä osataan jo hienosti kierähtää vatsalleen, mutta hätähän siinä nopeasti tulee, kun takaisin ei osata mennä. Typyn kanssa voi leikkiä ja touhuilla, ja välillä ehtii jo tehdä muutakin kuin olla kiinni vauvassa (nytkin hän natustaa vieressä tyytyväisenä kirahvilelunsa jalkoja). Pieni ei enää nuku päiväunia vain sylissä, vaan pelkästään vaunuissa. Välillä tuntuu, että päivät ovat yhtä nukutusta ja seuraavan nukutuksen alun odottamista, mutta se onkin jo toinen tarina.

Viidessä kuukaudessa oppii hämmästyttävän paljon vauvoista ja erityisesti tästä omasta pienestä ihmisestään. Ainakin sen olen huomannut, että vauvan mekaanisen hoidon oppii nopesti, mutta vaikein osuus onkin siinä, että vauva-aika on yhtä odottamattomien tapahtumien sarjaa, jota ei voi ennakoida oikein mitenkään.

Ensimmäiset sanat

Mietin pitkään, alkaisinko kirjoittaa blogia vai ei. Toisaalta ajatus tuntui houkuttavalta - tulisipa arkistoitua jonnekin oman kotiäitiaikani ajatuksia. Kirjoittaminen on kivaa, ja pienen neidin päiväunien aikana olisi mukava tehdä muutakin kuin lukea Hesaria tai siivota. Toisaalta taas maailma on jo täynnä blogeja, varsinkin lapsiin liittyviä, joten väkisinkin mietin, mitä uutta annettavaa minulla olisi. Enkä halua tuoda Typyä millään tavalla julkiseksi hahmoksi, kun hän ei vielä osaa asiasta kertoa mielipidettään.

Näitä pohdittuani kuitenkaan en voinut vastustaa, ja tässä tämä nyt on, Muksutus-blogi! Typy, kuten koko poppoomme, pysyy anonyyminä, joten päiväkirjamaista tekstiä ei ole luvassa. Tarkoituksena olisi kertoa yleisemmällä tasolla ajatuksia äitinä olemisesta, vauvan kanssa elämisestä, kirjoittaa kokemuksia lastentarvikkeista ja -palveluista, jakaa muita asioita, jotka minua kiinnostavat (kuten käsityöt, ruoanlaitto, parvekepuutarhan hoito jne).

Jos tänne eksyit, olet mitä suurimmassa määrin tervetullut!