Blogi on ollut useamman kuukauden kesätauolla. Syynä on ollut kirjoittajan laiskuus ja liikkumaan oppinut vauva. Voi, miksi en älynnyt tarpeeksi nauttia niistä hetkistä, kun muksu ei vielä osannut vipeltää eteenpäin!
Vähän vajaa 6 kk iässä se alkoi. Salaperäisesti pikku tyllerö alkoi löytyä hieman eri paikasta kuin mihin hänet oli laskenut. Liikkuminen alkoi selvästi kiinnostaa vauvaa aivan mahdottomasti, hän räpiköi paikallaan ja nytkytteli pikku raajojaan päästen pieniä tuuskahduksia eteenpäin. Lopulta tapahtui se ihan ensimmäinen oikea ryömintä: tarmokas eteneminen kohti houkuttelevasti hurisevaa läppäriä.
Sen jälkeen elämään on tullut uusi haaste: jatkuva vahtiminen. Ensin madon vauhtia edennyt neiti ei vaatinut ihan taukoamatonta silmällä pitämistä, mutta vähitellen vauhti ja vaarat kasvoivat, ja menosta tuli hillitöntä kohellusta.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun alettiin opetella seisomaan nousua tukea vasten, oli elämä turhankin jännittävää. Vauvelia olisi pitänyt vahtia aivan vieressä joka ikinen sekunti, jotta kolhuilta olisi vältytty. Sehän ei tietenkään ollut mahdollista, kun välillä oli laitettava ruokaa, käytävä vessassa tai siivottava. Apua sitä muksahtelun määrää! Ihmeen kestäviä tuntuvat nämä pienet onneksi olevan.
Kaamein kausi oli n. 2 viikon jakso, jolloin vauva jo reippaasti nousi pystyyn, muttei osannut laskeutua alas eikä myöskään ehtinyt huhuilla aikuisia alastuloa avittamaan. Kun sekunniksi selkänsä käänsi, saattoi hyvinkin kuulua kops ja byääh.
Neidin valtaa aina myös tietty levottomuus, kun hän on opettelemassa uutta taitoa. Hän treenaa riivatusti siihen saakka, kunnes taito on hallussa, ja on muutenkin kärttyisä. Hänen Duracell-luonteensa on näinä kausina melkoisen, hmm, hyper.
Nyt tuo rakas vauhtipakkauksemme on 9 kk vanha, ja taas on treenikausi menossa. Hän konttaa aivan mieletöntä vauhtia (lempileikki on kontata yhdessä jonkun aikuisen kanssa räkäisesti nauraen - arvaatte varmaan, kuka on nopein!), ja uusin oivallus on, miten jyrkkiä mökkirappusia kiivetään näpsäkästi ylöspäin. Ihan ensimmäiset kerrat on seisty muutama sekunti ilman tukea.
Näin siitä pienestä unisilmäisestä omassa vauvamaailmassaan elävästä vastasyntyneestä on tullut iso, vauhdikas ja äänekäs, leikkivä ja kommunikoiva tyyppi. Vauvavuotta on enää alle 3/4 jäljellä, ja täytyy myöntää, että kyllähän hän on päivä päivältä vähemmän vauvamainen. Yhtä aikaa innostunein ja haikein mielin käymme kohti ensimmäistä syntymäpäivää, minä ja (silti vielä niin pieni) rakas vauvani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti