Perhepeti ja kuinka siihen päädyttiin

Lainasin kirjastosta paljon huomiota saaneen pienten lasten unipulmiin ratkaisuja tarjoavan kirjan Unihiekkaa etsimässä (Keski-Rahkonen & Nalbantoglu, Duodecim 2011). Kirja on tullut varmasti tarpeeseen, sillä aikaisemmin ei suomen kielellä ole ollut saatavilla kattavaa opasta käytännön neuvoineen tästä aihepiiristä. Mm. monissa blogeissa kirjaa on ylistetty, ja kuulostaa ihan mahtavalta, että sen ohjeiden avulla monien perheiden uniongelmat ovat helpottaneet.

Kirjan lukeminen herätti minussa todella voimakkaita tunteita kahteen suuntaan. Toisaalta tuli tunne, että wau, tämän olen aina halunnut lukea! Mahtavaa, vauva voidaan opettaa nukahtamaan yksinkin, tätä kyllä testataan meilläkin jossain vaiheessa! Toisaalta taas olen hämmästynyt siitä, miten kirjassa annetaan ymmärtää, että on vain yksi oikea tapa hoitaa nukkumisjärjestelyt (ts. se, että tavoitteena on mahdollisimman pian aikuisen häiriintymätön yöuni). Esim. perhepedistä kirjoitetaan aika kriittiseen sävyyn, tässä suora lainaus (s.56): "Jos lapsi ei osaa nukahtaa muuten kuin aikuisen avustuksella, hän herättää aikuisen, mikä ei tietenkään ole ongelma, jos vanhemmat ovat tietoisesti valinneet esimerkiksi perhepedin ja haluavat olla mahdollisesti vuosia lastensa käytettävissä vuorokauden ympäri." Minä en voi lukea tätä näkemättä tässä kommentissa pientä asenteellisuutta perhepetiä kohtaan.

Yllätys yllätys, meillä nukutaan perhepedissä! Tämä vaatii nyt hieman taustaselvitystä. Kun Typy syntyi, minulla ei noussut heti maito, ja vauva ei osannut imeä rintaa oikein. Halusin kuitenkin kovasti imettää, joten sairaalassa minua ohjattiin monin tavoin eteenpäin tässä haastavassa tilanteessa. Kätilöt neuvoivat minua nukkumaan vauvan vieressä, jotta ihokontakti ja käytännössä jatkuva imeminen käynnistäisi maidontuotannon. Synnytin ja hoidin lastani ensimmäiset päivät Kätilöopiston Haikaranpesässä, joka muutenkin on erittäin imetys- ja perhepetimyönteinen paikka, arvomaailmaltaan varmaankin erilainen kuin Unihiekkaa etsimässä -kirjan ajatukset.

Ennen lapsen syntymää meille oli ostettu ja valmiiksi kasattu pinnasänky oman sänkymme viereen. Meillä oli ajatuksena, että lapsi nukkuu heti alusta lähtien omassa sängyssään, koska asia vähän niin kuin kuuluu hoitaa niin - sen kummemmin sitä miettimättä. Kuitenkin tuo vieressä nukuminen jäi tavaksi, ilman mitään ideologisia pohdintoja. Vauva oli hidas syömään ja alun hitaan herumisen vuoksi hän oli kiinni rinnassani melkein kellon ympäri. Pitkän synnytyksen ja monen päivän valvomisen jälkeen olin äärettömän väsynyt, ja minusta oli ihanaa vain kölliä sängyssä vauva kainolossa, ilman, että yöllä täytyi nousta muuta kuin vaihtamaan vaippaa. En tiedä miten olisin jaksanut, jos minun olisi pitänyt kukkua nojatuolissa imettämässä useita tunteja öisinkin.

Vauvamme on todella temperamenttinen tapaus, päivisin hän on koko ajan liikkeessä, pitää kovaa mekkalaa eikä epäröi testailla äänijänteitään jos vähääkään siltä tuntuu. Mutta öisin meillä ollaan ihan hiljaa, Typy ei koskaa öisin itke! Vauva syö edelleen useamman kerran yössä, mutta ei hän edes herää kunnolla, vähän vain alkaa heilutella jäseniään vieressäni ja hamuilla tissiä. En kyllä minäkään täysin herää, vähän vain havahdun ja simahdan saman tien. Minusta nukkuminen on ihanaa, ja olen aina tarvinnut melko pitkät yöunet. Silti, en ole sitten vauvan ensiviikkojen jälkeen ollut lainkaan väsynyt! En tarvitse ollenkaan päiväunia, ja olen tosi virkeä aamusta iltaan.

Olen ollut iloinen ja vähän ehkä ylpeäkin tästä nukkumisjärjestelystä. Se tuntuu niin luonnolliselta ja kaikille mukavalta. Aamulla on kiva herätä virkistyneenä hymyilevän vauvan vierestä ja antaa aamupalaa samalla kun itse vielä vähän torkahtelee. Päivätyössä käyvä Muru nukkuu vieressämme ilman minkäälaisia häiriöitä (hauska esimerkki tästä on se, että hän kävi juuri ensimmäisen kerran työmatkalla tytön syntymän jälkeen, ja nukkui kuulemma yksin hotellihuoneessa todella huonosti. Kotiin palatessaan hän totesi, että ihana päästä nukkumaan taas meidän viereemme).

Tämän takia Unihiekkaa etsimässä oli minulle vähän pettymys. Jos sitä ihan kirjaimellisesti lukee, tulee sellainen olo, että hei mä olen nyt kämminyt tän koko jutun. Mehän olemme tehneet oikeastaan kaiken väärin. Vauva on opettu alusta pitäen nukahtamaan ties mihin aikuisen apuun; tissittelyyn, heijailuun ja niin pois päin. Hänellä todellakin on uniassosiaatio-ongelma tämän maidon imemisen kanssa, ja kyllä meidän vanhempien pitäisi tajuta, että sekä meille että lapselle on parempi, että asia hoidettaisiin kuntoon heti pikimmiten. Itse hyvänä pitämämme tapa saadaan kuulostamaan täysin päinvastaiselta.

Tiedostan, että kyllä meillä on jonkin sortin unikoulu jossain vaiheessa edessä. En aio ikuisesti nukuttaa vauvaa rinnoilleni, ja haluan joskus sänkymme aikuisten omaan käyttöön. En siis edellä mainitulla tavalla "halua olla mahdollisesti vuosia lastensa käytettävissä vuorokauden ympäri", vaikka perhepedissä nyt nukummekin. Silloin todennäköisesti tartun Unihiekkaa etsimässä -kirjan ohjeisiin - mutta huudatusunikoulua ei tulla tässä talossa testaamaan. Tosin minun näkökulmastani unikoulujen aika ei ole vielä moneen kuukauteen.

Kirja on erinomainen opas erityisesti lopen uupuneille vanhemmille, mutta se antaa minun makuuni liian jyrkän näkökulman siitä miten asiat pitäisi "oikeasti" tehdä. Kaikkien mielestä yöheräily ei ole sama kuin jatkuva helvetin portilla ravaaminen. Minä tisuttelen mieluummin yössä monta kertaa perhepedissä kuin nousen yhdenkin kerran sohvalle imettämään ja herään sen session aikana täysin hereille. Tapoja on monia ja vanhemmat luottakoot omaan vaistoonsa siitä, mikä keino kuhunkin perheeseen sopii. Eiköhän jälkikasvumme jossain vaiheessa saada yölliset herkkuhetket lopettamaan, joko aikuisen avulla tai itsekseen, ennemmin tai myöhemmin.